Yhtäkkiä tajuan, että minulle ei ole pelkästään kaksi vaihtoehtoa. Minulla on kolmas. Päätän toteuttaa tämän idean ja joidenkin minuuttien kuluttua löydän itseni tietokoneen ääreltä aamupalaa syöden. Monitorilla on auki vierekkäin kaksi ikkunaa, kiitos laajakuvaisen monitorin, joista toisessa seisoo päivän uutiset ja toisessa WordPress:n hallintapaneeli. Haukkaan paahtoleivästä ja kuolen.

Leipä on nimittäin hyvin vanhaa ja kaiken lisäksi myrkytettyä. Seuraavassa hetkessä löydän itseni omista hautajaisistani. Olen kummitus ja seison valkoinen lakana ylläni jonossa. Kaikki jonottavat katsomaan ruumistani, ja kohta tulee oma vuoroni. Kuljen arkun viereen, mutta yllätyksekseni huomaan arkun olevan typötyhjä. Mietin pitkään, mistä hitosta on kysymys, kunnes tajuan. Enhän mitenkään voi olla arkussa, koska seison arkun vieressä. Seison vielä hetken arkun vieressä typerän näköinen lakana ylläni, kunnes viskaan sen päältäni pois. Muut ihmiset tuijottavat minua vihaisena, joten liukenen vähin äänin kappelista.

Ulkona on hieno sää. On marraskuun ensimmäinen päivä, ja yhtäkkiä tajuan, mitä se merkitsee. NaNoWriMo alkaa! Tänä vuonna on tarkoituksenani ollut onnistua kirjoittamaan 30 päivässä 50 000 sanan romaani, ja minä senkus tuhlaan aikaani kummituspuku päällä jossakin ihme kappelissa. Damn.

Eli täytyypä miettiä huomisen ohjelma vielä kertaalleen uusiksi.

Mielestäni leffalla pitää olla sanoma.

Joku random.

Olen miettinyt tätä ennenkin, ja itselleni elokuvan tekijänä aihe nousee pinnalle tasaisin väliajoin. Pitääkö leffalla olla sanoma? Pitääkö sen viestittää katsojalle jokin hieno ajatus tai kenties opettaa jotakin? Jäin taas miettimään asiaa, kun törmäsin netissä kommenttiin, jonka mukaan sanoma on oltava.

Kun teen leffaa, en koskaan tee sitä välittääkseni jotain tiettyä sanomaa kenellekään. Ylipäätään en koe mukavaksi puuhaksi ruveta pukemaan elokuvien sanomaa sanoiksi. Muistan, kun yläasteen äidinkielen tunneilla katsottiin toisinaan elokuvia ja analysoitiin ne läpikotaisin. Sanoma oli aina yksi analysoinnin kohde, ja siinä sitä sitten yritettiin tiivistää leffa kaikessa moniulotteisuudessaan pariin lauseeseen. Kaiketi on olemassa myös jonkin tietyn tai tiettyjen sanomien pohjalle rakennettuja elokuvia, mutta minun on vaikea uskoa näin tapahtuneen valtaosassa teoksista. Elokuvalla toki halutaan vaikuttaa katsojaan ja parhaimmassa tilanteessa onnistutaan jopa muuttamaan katsojan maailmankuvaa. Itsekin haluan vaikuttaa elokuvani yleisöön, ja haluan tehdä sen vaikuttamalla heidän tunteisiin. Sitähän elokuva on: turvallinen tapa kokea erilaisia tunteita. Mitä suurempia tunteita elokuva herättää, sitä suurempi elämys se on ja sitä paremmat mahdollisuudet sillä on vaikuttaa ihmismieleen pysyvämminkin.

Jos nyt jatketaan minun mielipiteessä, niin elokuvilla on toki sanomansa, mutta ne eivät ole minkään mietinnän tuloksena leffoihin lykätty. Näin uskoisin, ja ainakin omalla kohdallani asia on juurikin niin, että sanoma syntyy käsikirjoitusta tehdessä itsestään; en mieti missään vaiheessa, minkä sanoman tahdon katsojalle välittää - sanomahan on jotain, joka syntyy itsestään, mutta voi jäädä hämäräksi jopa minulle itselleni. Pääasiana pidän sitä, että onnistun välittämään palan itsestäni jollekin muulle. Yksittäisten ajatusten ja sanomien siirtyminen on toissijaista, eikö elokuvan tarkoitus ole vain ja ainoastaan viedä katsoja hetkeksi toiseen maailmaan? Ja taitavimmat tekijät vievät katsojansa sinne vähän pysyvämminkin.

Simppeli kysymys: Tahdotko löytää elokuvasta sanoman?

Ajattelin koota tähän listaa projekteista, joiden kimpussa tällä hetkellä olen tai joiden kimpussa olen ollut ja sitten niitäkin joiden kimpussa ihan vaan tulen olemaan lähitulevaisuudessa.

Reunavaikutus

Reunavaikutus on kokopitkä draamajännityselokuva suomalaisista nuorista, jonka tuottaa Kaiken Keskellä -elokuvaryhmä (www-sivut). Itse toimin projektissa ohjaajana, käsikirjoittajana ja kuvaajana eli hirmuisena joka paikan säätäjänä. Mukana menossa on toinenkin ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja nimeltänsä Maria Hatakka, jonka kanssa teen kaiken fifti-sixti. Kaikki kunnia ei siis ole meikäläisen.

Leffa on kuvattu 90 prosenttisesti, ja jälkituotanto on jo käynnissä. Valmis tuotos on tarkoitus esittää valkokankaalla joulukuun tienoilla. Esityspaikoista ei ole vielä mitään tietoa, mutta kaupungit ovat Oulu ja Turku. Jos ensi-iltaan ei onnistu pääsemään, tulee jossakin vaiheessa mahdolliseksi tilata dvd-julkaisu. Ihan sitten lopuksi elokuvaa tullaan levittämään myös netissä.

Pakko vielä hehkuttaa, että sitäpä ollaan lehteen asti piästy. Tekisi mieli pistää tähän hymiö, mutta pysyn periaatteissani.

Hassu Ääninen

Tämä oma pikkuprojektini, Hassu Ääninen, on muuttunut varsinaiseksi ikuisuusprojektiksi. Ei siksi, että sen tekemiseen oltaisiin panostettu paljon, vaan lähinnä innostuksen ja ajan puute on tasaisin väliajoin katkaissut jälkituotannon. Lisäksi kuvaukset kestivät kokonaisen vuoden siitä syystä, että kuvauksia onnistuttiin järjestämään hyvin harvoin. Tätä nykyä kuitenkin editoin leffaa, ja valmistuminen alkaa jo häämöttää horisontissa.

Hassu Ääninen on puolipitkä komediaelokuva. Näyttelyä ja musiikkia lukuunottamatta jokaisen tittelin takana seison minä. Elokuva kertoo tarinaa miehestä, jonka etunimi on Hassu ja sukunimi Ääninen. Mies katselee maailmaa omasta erikoisesta näkövinkkelistään ja yrittää elää elämäänsä omana outona ja iloisena itsenään. Elokuva tulee nettijakeluun lokakuussa.

Oulun invalidien yhdistyksen juhlavideo

Oulun invalidien yhdistys viettää tänä vuonna vuosijuhlaa ja esittää marraskuun 17. päivä Madetojan salilla juhlan kunniaksi tehdyn videon, joka kertoo yhdistyksen historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Videon tuottaa Fmotiv, ja sen on kuvannut suurimmilta osin Kaiken Keskellä -ryhmä. Videota tullaan ilmeisesti myymään jossakin vaiheessa myös dvd:nä. Sitä en tässä vaiheessa tiedä, onko juhlaan mahdollista päästä kenen tahansa.

Vampyyri-projekti

Kun pääsen Hassu Äänisestä eroon, syöksyn Vampyyri-projektin kimppuun. Lyhytelokuvalla ei tässä vaiheessa vielä ole nimeä, mutta projektinimi antaa vähän vihjettä, mistä on kysymys. Tämä on taas niitä tapauksia, joissa toimin joka paikan höylänä, tällä kertaa näyttelen itse jopa pääroolin.

Kuvaukset meinaan suorittaa loka-marraskuun aikana, ja valmis leffa olisi tarkoitus saada nettijakeluun vielä ennen kuin vapauden vuosi loppuu.

Vau! En ole aikoihin nähnyt mitään niin inspiroivaa näkyä. Näytin niin karulta siinä tukka pörrössä ja molemmat silmät aivan punaisena. Jos kamera olisi ollut käsillä, olisin ehdottomasti ottanut itsestäni valokuvan.

Kuvaan loka-marraskuun aikana vampyyri-aiheisen lyhytelokuvan, ja tällä hetkellä käsikirjoitus on suunnitteluasteella. Nyt tiedän, miltä tarinani vampyyri näyttää.

Alla on järkyttävää videomatskua.

Tosin tapahtuuhan sitä maailmassa pahempaakin, kuin selkänojan tippuminen tuolista tai maidon lop

Hetkinen, kyllähän maidon loppuminen on todella vakava asia. Jos maailmasta loppuisi maito, olisimme kenties aika hukassa. Ja jos selkänojattomia tuolejakin alkaisi esiintyä suuressa määrin, olisimme yhtälailla hukassa. Kuvitellaanpa tilanne, että yhdessäkään tuolissa tässä maailmassa ei olisi selkänojaa. Se johtaisi ennen pitkään selkärankojemme kipeytymiseen. Ihminen, joka istuu työssään 8 tuntia tietokoneella (vähän niin kuin minä vapaapäivinä!) joutuisi mielettömään rääkkiin, kun selkää saisi jännittää tunnista toiseen, päivästä ja viikosta toiseen.

Toisaalta asia ei ole aivan mustavalkoinen. Evoluutio on tähänkin asti kehittänyt ihmistä paremmin vallitsevaan ympäristöön soveltuvaksi. Selkänojaton maailma kehittäisi ajan kuluessa ihmisen selkärangasta todella kestävän ja väsymättömän.

Eli päätykäämme johtopäätökseen, että selkänojia ei tarvita. On jopa suotavaa, että ne kiskotaan tuoleista irti. Ja nyt lenkille.

Enpä olekaan tullut maininneeksi, että selvisin tuossa ohimennen ylioppilaaksi. Kuten kuvastakin voi päätellä, valmistujaispäivänä hymy oli meikäläisellä herkässä.

(Jottei kenellekään jää vääriä luuloja mainittakoon, että käytän kuvassa peruukkia. Eikä ilmekään ole ihan sellainen, jonka minä tahansa päivänä voi kasvoillani bongata.)

Yo-juhlien jälkeen olo oli tavallaan helpottunut. Kaikki hössötys ja juhlajärjestelyt päättyivät. Lukiostakin pääsi lopulta täysin irti, vaikkakaan ei sillä, että lukioaika olisi niin kaamea ollut. Nyt vasta vähitellen alkaa ihmetys nousta; lukio-ympyrät ovat nyt kokonaan takanapäin ja kaikki, mitä on edessä, on uutta. Jännää. Tosiaankin jännää vuotta olen nyt elämässä. Olen nimittäin jättänyt koko vuoden tyhjäksi. “Vapaus” käynnistyy nyt kesällä, joka on täynnä kivoja asioita. Kaiken Keskellä -ryhmämme on heittäytynyt hyvinkin tuotteliaaksi, mikä tarkoittaa sitä, että syksy tuo tullessaan kaksi meidän tekemää elokuvaa, toinen niistä tosin dokumenttielokuva. Mutta niistä ei vielä sen enempää.

Nyt on ajankohtaisena asiana elokuva, jonka paukautan nettiin heinäkuussa. Se on ihka omaa tuotantoani, ja sitä on tehty pitkään. Joskin tuotanto venyi ihan ja vain siitä syystä, että näyttelijät (siskot) suvaitsivat olla paikalla korkeintaan kahtena viikonloppuna kuussa. Mitään mieletöntä taidonnäytettä älkää odottako. Mutta on elokuvaan kuitenkin toivottavasti saatu se kaikki outous ja hulluus, mikä tekijöissäkin velloo.

Tuolla kuvalla on jotain tekemistä kyseisen elokuvan kanssa. Kuten on myös eräällä blogilla.

Tämä kuukausi on siis tuhraantunut lähinnä kaupungin nurmikoita haravoidessa. Ulkotyö on toisaalta varsin mukavaa monestakin syystä. Mutta sitten taas toisaalta, tässä vaiheessa kuukautta olen jo vahvasti sitä mieltä, että ulkotyö ja etenkin fyysinen työ on jostain todelta syvältä. Olen tänään pähkäillyt siihen malliin, että itse en millään pystyisi työskentelemään jatkuvasti fyysisessä työssä, ainakaan jos se vähänkin on raskaan puoleista. Haravan varressa olen kuin norsu posliinikaupassa. Ja tuo oli niin huono vertaus, että oksat pois.

Mutta nyt viettäessäni perjantai-iltaa siistissä sisätilassa omenan maulla terästetty Pepsi Max pöydällä, pystyn löytämään työstäni jotain positiivistakin. Ensinnäkin se, että vaikka ruumis rapistuu, niin mieli virkistyy. Elämän saadessa muutaman kuukauden kestäneen rytmittömyyden jälkeen rytmiä, alkaa vähitellen saada enemmän aikaiseksi joka saralla. Ja vaikka ruumis tuntuu raskaassa työssä sen kun rapistuvan ja paikat kipeytyvän, niin kaiken tämän keskellä sitä huomaa pikkuhiljaa hoikistuvan. Ehkä jo ihan siitä syystä, että työssä ollessaan ehtii syömään vähemmän.

Niin tai näin, jäin itse asiassa siihen, että pultsari istahtaa viereeni. Elikäs siinä minä olin, istumassa bussipysäkillä aikaa tappaen, taistellen kiinni painuvia silmäluomia vastaan, kunnes yhtäkkiä sain juttuseuraa. Jonkin sortin laitapuolenkulkija tämä herra oli, vaikkakin osoittautui loppujen lopuksi melko fiksuksi tyypiksi. Minulla on tapana vetää puoleeni puliukkoja, joten mitään uutta tässä ei ollut. Mies jutteli minulle omista armeija- ja kouluajoistaan ja kyseli minun tilanteestani kyseisten aihepiirien osalta. Kerroin päättäneeni juuri lukion, ja se vaikutti olevan miehen mielestä suurikin saavutus. Mies itse oli kuulema jäänyt peruskoulutasolle, mikä ei sinänsä yllättänyt minua. Jälkeenpäin kuitenkin mietin, että sönköttävästä puheesta ja viinan hajusta huolimatta vieressäni oli istunut hyväsydämisin ja kohteliain ihminen, jonka olen pitkään aikaan tavannut. Siitä seurasi säälin tunne. Mikä hänet on vajottanut näin alas?

Mikä erikoisinta, minua teititeltiin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni.