Sunnuntaina 5. marraskuuta 2006 kategoriassa Elämä / Verilammikko
Hetken myhäilin jo tyytyväisenä ajatellessani, että olen alusta asti pystynyt pitämään hymiöt loitolla blogini kirjoituksista. Sitten luuloni osoittautui vääräksi. Heti perään löysin vieläpä merkinnän, jossa ylistän hymiöitä ja kannustan käyttämään niitä.
No niin. Hymiöt ovat ihan kivoja. Ja niistä on järkevä puhuakin nettisivuillaan jonkin verran, tuntuvat olevan niin suosittu hakusana tuolla googlen puolella. “Hymiöt” on itse asiassa jo pitkään ollut se kaikista suosituin hakusana, jolla tänne tullaan. Ihmiset vaikuttavat tykkäävän näistä naamoista tätänykyä melko paljon, ihan liikaa sanoisin. Koska joskus aikoinaan erehdyin kirjoittamaan sen hymiöiden ylistyskirjoituksen, mitätöinpä sanani tässä merkinnässä.
MSN Messengeriin näemmä saa niin halutessaan otettua käyttöön uusia hymiöitä vakiovalikoiman täydennykseksi. Ei siinä mitään, jos jokusen omaperäisen hymiön valikoimaansa lisää, mutta joskus sitä sattuu huomaamaan juttukaverillaan olevan käytössä ihan tuntuva määrä erilaisia vänkkyröitä. Jopa kokonaisia sanoja “hymiöidään” eli sanojakin korvataan kuvilla. Tekstiin ängetään jos jonkinlaista tulilieskaa ja valasratsastajaa. Onpa siistiä.
Onpa siistiä tehdä tekstistä sekavan näköistä. Pieni hymynaama siellä täällä on ok, mutta se riittää. On sitä ennenkin osattu kirjoittaa ilman kuvien änkemistä sanojen väliin. Että eipä nyt ihan tyhmiksi heittäydytä.
Viime kuussa heti hymiöiden jälkeen suosituin hakusana oli nuorisovankila. Se on kyllä yksi otsikko täällä, mutta sen enempää ei kyseisestä laitoksesta taida mainintoja löytyä. Mahtavat olla kovan kohtalon edessä nämä hakijat, jotka hädissään etsivät infoa nuorisovankilasta. Kerran tai useammin olen saanut tuon otsikon alle “jaaha”-tyylisen turhautuneen kommentin.
Seuraavana lilluu hakusanojen kärkisijoilla oma sukunimeni, jota yritän olla jatkossa mainitsematta. Ei olisi yhtään pahitteeksi, jos nimeäni googlettamalla ei selviäisi tänne asti. No, helposti blogini siltikin löytäisi, muttei niin helposti. Mitä vähemmän tuttuja täällä pyörii, sitä helpompi on kirjoittaa vapautuneesti. En tällä hetkellä oikeastaan tiedä kuinka moni tuttavani täällä käy. Olisi mahdottoman mielenkiintoista tietää se. Perheenjäsenet juttujani lukevat ja luulisin, että kaverit satunnaisesti. Tutut ihmiset kommentoivat harvoin ja useimmat eivät koskaan, joten vaikeaa se on selvittää käyvätkö he täällä urkkimassa. Ehkä he sitten haluavatkin olla piilossa. Ovat pelkurimaisia salakuuntelijoita…
Vaikka tottahan se on sekin, etten ole nettisivujeni olemassa olosta kovinkaan monelle kertonut.
Jännää tässä touhussa on se, etten näitä blogissa kirjoittamiani asioita haluaisi monellekaan tuntemalleni ihmiselle kertoa. En hirvittävän henkilökohtaisista asioista puhukaan, lähinnä pelkästään mitättömyyksistä, mutta siltikään en haluaisi, että joku puolituttu lukisi. Mahdollista se tietysti on, että näin jatkuvasti tapahtuukin. Vain taivas tietää.
Omalla nimellä bloggaaminen on toisinaan tyhmää, kun mistään oikeista asioista ei voi koskaan kirjoittaa. Täytyy pitää aina se tietty rima, jonka yläpuolella lentelee ja korkeintaan joskus harvoin hipaisee alapuolella olevaa tilaa. On kirjoitettava pelkästään yleisiä asioita elämästään. Ihmissuhteista puhuminen on jätettävä kokonaan muille. On kirjoitettava pienistä asioista, pienistä sattumuksista ja huomioista. Mukavaa se on toki sekin. Elämä koostuu pienistä asioista siinä missä isoistakin.
Bitten
Anonyymiys on hyvästä. Voi sanoa vaikka näin: “Lol”, eikä tutut luule sinua masentuneeksi teiniksi. Silti minä en sano niin. Anonyymiys onkin turhaa, hitsi.
05.11.06 klo 18:38