Tiistaina 19. syyskuuta 2006 kategoriassa Elämä
Kello 10:00 sain käteeni pienen paperin, jossa luki mustaa valkoisella yo-kuunteluiden tulokset. Hienoa, tai sitten ei. Tulos oli surkea.
Kaksi tuntia myöhemmin md-soittimestani loppui akku ja se oli viimeinen niitti. Lähdin koulusta, jätin loppupäivän väliin. Hetken kuluttua istuin bussissa nokka kohti kotia. Nukahdin hetkeksi ja herätessäni huomasin olevani jossain aivan väärässä paikassa, olin nukkunut pysäkin ohi ja hujauttanut naapuripaikkakunnalle. Nousin ihmeissäni bussista ulos ja jäin odottamaan takaisinpäin lähtevää autoa.
Pysäkillä seistessäni jouduin erään vanhuksen uhriksi. Hän alkoi puhua aikatauluista ja pyysi minua selventämään kuinka usein bussit menevät tästä ohi. Kun olin aikani yrittänyt selittää asioita rouvalle, puhelimeni soi. Vastasin ja aloin yllättyneenä kuunnella luurista syntymäpäiväonnitteluja. Aivan, minulla on tänään syntymäpäivät. Soittaja olikin niitä harvoja onnittelijoita. Itse asiassa ainoa koko päivänä. Tajusin, etten edes perheeltäni ole kuullut vielä minkäänlaisia onnitteluja. Onko minulla sittenkään tänään syntymäpäivät?
“Hyvää syntymäpäivää minunkin puolesta”, kuului vieressäni seisovan vanhuksen suusta. Siinä vaiheessa tajusin, mistä on kysymys. Näen unta. Näen unta! Ei minulla ole tänään syntymäpäiviä, nehän ovat vasta joulukuussa. Aloin miettimään, että mikäli tämä on unta, tämän on oltava sellainen selkouni, juunou. Sellainen, jossa tietää näkevänsä unta.
Niinpä yritin herättää itseäni. Laitoin silmät kiinni ja pinnistin oikein lujaa, mutta tuloksetta. Silmät avatessani näin edelleen ympärilläni saman bussipysäkin. Ainoastaan vanhus oli poissa ja hänen tilallaan oli Sel
Hetkinen. Sel. Se. Sell. Mikä? Olin hetken aivan tolaltani. Vanhuksen tilalle ilmestynyt mies katsoi suoraan minua silmiin. Hätkähdin ja tajusin, että olen nähnyt miehen ennenkin. Mieleeni tulvi muistikuvia pilvistä, harpusta ja Jon Bovi -vitseistä.
Ennen kuin ehdin täysin palaa puhki miehen tuijotuksesta, poistuin paikalta. Päätin unohtaa bussit ja lähteä metrolla kotiin. Huolimatta siitä, ettei Imatralla ole metroja, pääsin sellaisella kotiovelle asti. Nousi vaunusta ja kävelin kotiovesta sisälle. Vastassani oli suuret synttäribileet. Yllätyin positiivisesti. En olisi voinutkaan uskoa, ettei vanhempani muistaisi minua tällaisena päivänä.
Nopeasti huomasin kuitenkin, etteivät vanhempani olleet bileitten takana. Vaan lampaat. Muistin samalla hetkellä uudestaan myös sen, ettei minulla todellakaan ole tänään synttäreitä. Näiden seikkojen en kuitenkaan antanut härnätä; bileet lampaiden kanssa, voisiko enempää enää toivoa.
Ilta onkin tänään kulunut rattoisasti lampaiden kanssa ryypätessä. Aasitkin tulivat kahdeksan maissa meille. Äsken kävin yhden harmaan lampaan kanssa takapihalla kävelyllä. Jossain vaiheessa lammas kuiskasi korvaani: “Ei unta, fiktiota. Virpi”.
P.s. Minut yritettiin illan kuluessa murhata useamman kerran. Olen sen pekonoitumisen tiellä, niin se taisi olla. Mutta olipa hyvä, että selvisin.
Hiroyaki
Selkounet ovat kyllä mahtava keksintö, etenkin jos itse onnistuu saavuttamaan sellaisen ahkeralla harjoittelulla.
20.09.06 klo 01:01
Miika
Niin, varmastikin. Olen nähnyt elämäni aikana vain pari kertaa selkounen ja nekin vähintään seitsemän vuotta sitten. Hauskoja kokemuksia olivat, siksi muistan hämärästi kyseiset unet vieläkin.
Tämä ei ollut uni. Kunpa olisikin.
20.09.06 klo 12:23
maria
En oo hauskempaa juttua kuullut =D Ei mikään ihme että keksit niin loistavia leffaideoita, käytät vaan “tosielämän” tarinoitasi ni se on siinä :)
20.09.06 klo 13:29
Miika
Aivan. Elän toisinaan rinnakkaistodellisuudessa :)
20.09.06 klo 15:16