Lauantaina 9. syyskuuta 2006 kategoriassa Elämä
Runot ovat ihmeellisiä. Niitä on mukava kirjoittaa, mutta harva niitä jaksaa lukea. Kirjoittajalleen runot ovat jollain tavalla terapeuttisia. Runo on mielestäni ajatusrypäs, joka on sellaisenaan siirretty paperille, ilman muotoilua. Tänään kirjoitin itse yhden.
Hän tunsi ajan pysähtyneen sillä hetkellä,
mikään ei vaivannut,
hän lepäsi.
Silmät sulkemalla hän pääsi syvemmälle,
mietti päänsä sisällä kiirehtimättä:
Pihlajanmarjat ovat samalla hyviä että pahoja,
ne kirvelevät suuta mutta silti me haluttiin niitä,
ovatko ne hyviä jäisinä?
Myöhemmin pihlajanmarjat unohtuivat,
hän oli uusi,
kukaan muukaan ei välittänyt marjoista.
Hetken aikaa hän luuli selviävänsä uudessa maailmassa,
ja selvisikin mutta taustamusiikki oli synkempi,
hän luuli, että piti muuttua.
Nyt hän tietää enemmän,
mutta ulkona myrskyää silti,
hän yrittää pitää tyyntä sisällään.
Monet kerrat hän on halunnut tarttua toista kädestä,
viedä väkevän pihlajapuun luo.
Hän on vakava,
pelko on este.
Hän tahtoisi pihlajan osaksi itseään.
Nyt marjat ovat vain osa maisemaa,
ja niin kaukana minusta.
Meitsi
Hieno runo, susta tulee varmaan taiteilija!
11.09.06 klo 09:37